Jasser Arafat
| Jasser Arafat | |
|---|---|
 |
|
| Palestiinalaishallinnon ensimmäinen presidentti | |
| Seuraaja | Mahmud Abbas |
| Palestiinan vapautusjärjestön 3. puheenjohtaja | |
| Edeltäjä | Yahya Hammuda |
| Seuraaja | Mahmud Abbas |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 24. elokuuta 1929 Kairo, Egypti |
| Kuollut | 11. marraskuuta 2004 (75 vuotta) Clamart, Ranska |
| Ammatti | insinööri |
| Puoliso | Suha Arafat (1990–2004) |
| Tiedot | |
| Puolue | Fatah |
| Uskonto | sunni-islam |
| Kunnianosoitukset |
 Nobelin rauhanpalkinto (1994) |
 Nimikirjoitus |
|
Mohammed Jasser Abdel Rahman Abdel Raouf Arafat al-Qudwa al-Husseini (arab. محمد ياسر عبد الرحمن عبد الرؤوف عرفات القدوة الحسيني, Muḥammad Yāsir ʿAbd ar-Raḥmān ʿAbd ar-Raʾūf ʿArafāt al-Qudwa al-Ḥusaynī, tunnettiin myös nimellä Abu Ammar, arab. أبو عمار, ʾAbū ʿAmmār; 4. elokuuta tai 24. elokuuta 1929 Kairo, Egypti − 11. marraskuuta 2004 Clamart, Ranska) oli poliitikko, joka perusti Fatah-puolueen sekä toimi Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n puheenjohtajana ja vuodesta 1993 Siinain niemimaan kaakkoisosassa sijaitsevien palestiinalaisalueiden johtajana.
Arafat ja Israelin pääministeri Jitzhak Rabin allekirjoittivat vuonna 1993 Oslon sopimuksen (Oslo I), jossa Israel tunnusti PLO:n palestiinalaisten edustajaksi ja PLO tunnusti Israelin valtion[1]. Oslon sopimuksessa sovittiin myös vaaleilla valittavan Palestiinan lakia säätävän neuvoston perustamisesta. Arafat voitti vuonna 1996 järjestetyt neuvoston puhemiesvaalit ja hoiti virkaa kahdeksan vuotta aina kuolemaansa asti.
Jasser Arafatille ja Israelin johtajille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto Oslo I -sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1994. Palestiinalaisalueita miehittävä Israel pitää Arafatia kuitenkin terroristina[2][3].
Elämäkerta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jasser Arafat oli seitsenlapsisen perheen viides lapsi. Hän syntyi Kairossa[4] joko 4. tai 24. elokuuta 1929. The Wall Street -lehdessä vuonna 2003 julkaistun romanialaisen vakoojan kirjoituksen mukaan Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi KGB hävitti Arafatin syntymätodistuksen ja korvasi sen väärennöksellä, jonka mukaan hän oli syntynyt Jerusalemissa[5]
Jasser Arafatin isä oli Palestiinasta pakenemaan joutunut kauppias. Jasserin äiti kuoli pojan ollessaan vasta viiden vanha. Jasser eli tämän jälkeen sukulaistensa luona Kairossa ja Jerusalemissa.
Jasser Arafat opiskeli Kairossa sijaitsevassa kuningas Faud I:n yliopistossa (nyk. Kairon yliopisto). Hänestä tuli nationalisti vuoteen 1946 mennessä ja hän ryhtyi hankkimaan aseita naapurimaassa asuville palestiinalaisille. Kun Maailman siionistijärjestön johtaja David Ben-Gurion julisti Israelin valtion perustetuksi Palestiinaan vuonna 1948, Arafat keskeytti opintonsa ja yritti lähteä Palestiinaan taistelemaan siionisteja vastaan. Egyptin joukot eivät kuitenkaan sallineet huonosti varustettujen partisaanien pääsyä sota-alueelle, vaan riisuivat heidät aseista ja käännyttivät takaisin. Arafat liittyi Yliopistossa muslimien veljesjärjestöön toimien palestiinalaisopiskelijoiden järjestön johdossa 1952–1956. Hän valmistui insinööriksi ja taisteli Suezin kriisissä Egyptin armeijan vänrikkinä. Sodan jälkeen Arafat muutti Kuwaitiin, jossa hän työskenteli insinöörinä ja perusti oman yrityksen. lähde?
Poliittinen ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Fatah ja PLO
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Arafat perusti vuonna 1958 Fatah-puolueen, joka pyrki perustamaan itsenäisen Palestiinan valtion. Fatah yritti räjäyttää kiistellyn Israelin vesipumpun joulukuussa 1964. Kuuden päivän sodan jälkeen Israelin huomio kääntyi arabimaista palestiinalaisliikkeisiin, Fatah mukaan lukien.
Israel hyökkäsi Fatahia vastaan jordanialaisessa Al-Karamehin kylässä vuonna 1968. Taistelussa kuoli 150 palestiinalaississiä ja 29 Israelin sotilasta. Arafat nimettiin PLO:n johtoon seuraavana vuonna, kun Fatah oli päässyt Palestiinan vapautusjärjestön johtopaikoille.
Arafat nimettiin Palestiinan joukkojen ylipäälliköksi vuonna 1971 ja PLO:n poliittisen osaston johtajaksi vuonna 1973.
Jordania
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1960-luvulla palestiinalaispakolaisten ja Jordanian hallituksen välit kiristyivät raskaasti aseistettujen vastarintajoukkojen muodostaessa oman valtionsa Jordanian sisällä ja hallittua strategisia alueita Jordaniassa. Jordania yritti riisua palestiinalaisjoukot aseista, jolloin kesäkuussa 1970 puhkesi aseellisia yhteenottoja.
Muut arabimaat yrittivät sovitella rauhanomaista ratkaisua, mutta jatkuvat fedayeen-toimet johtivat hallituksen toimiin; 16. syyskuuta kuningas Hussein määräsi sotatilan. Samana päivänä Arafat nimitettiin PLO:n joukkojen ylipäälliköksi. Sisällissodassa Syyria avusti PLO:ta ja hyökkäsi Jordaniaan 200 panssarilla. Syyria vetäytyi pian pois Israelin uhattua sitä ilmaiskuilla. 24. syyskuuta mennessä Jordanian armeija pääsi voitolle ja PLO suostui tulitaukoon.
Libanon
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Arafat siirsi PLO:n joukot Libanoniin. Heikon keskushallituksen vuoksi PLO toimi lähes kuin itsenäinen valtio. Sissit hyökkäsivät Israeliin rajan yli ja Israel vastasi iskuilla Libanoniin.
Syyskuussa 1972 tapahtuneessa ns. Münchenin verilöylyssä palestiinalainen Musta syyskuu kaappasi Münchenin olympialaisissa 11 israelilaista urheilijaa, joista 10 sai surmansa. Iskun suunnittelija Mohammed Daoud Oudeh sanoi varojen tulleen Mahmud Abbasilta, joka oli Arafatin johtaman PLO:n pääsihteeri. Arafat itse sanoutui irti toimista.
Vuonna 1974 Arafat määräsi PLO:n lopettamaan väkivallan Israelin, Länsirannan ja Gazan ulkopuolella. Samana vuonna Arafat puhui ensimmäisenä valtioiden ulkopuolisena edustajana YK:n yleiskokoukselle. Samana vuonna PLO hyväksyttiin ensimmäiseksi valtioiden ulkopuoliseksi järjestöksi YK:hon.
Hyökkäykset Israelia vastaan jatkuivat ja Israel syytti Arafatin olevan viime kädessä iskujen takana. Arafat kielsi osallisuutensa ja sanoi ettei voinut hallita näitä ryhmiä.
Vuonna 1974 arabit nimittivät PLO:n ainoaksi lailliseksi palestiinalaisten edustajaksi ja se otettiin arabiliittoon 1976. PLO oli mukana myös Libanonin sisällissodassa.
Israel liittoutui Libanonin kristittyjen kanssa ja teki kaksi suurhyökkäystä Libanoniin. Ensimmäisessä, operaatio Litanissa 1978 Israelin puolustusvoimat ja Etelä-Libanonin armeija miehittivät kaistaleen "turvallisuusvyöhykkeeksi". Toisessa hyökkäyksessä, operaatio Galilee 1982 Israel valloitti suurimman osan Etelä-Libanonia, mutta joutui lopulta perääntymään turvallisuusvyöhykkeelle 1985. Israel päästi miehityksen aikana Libanonin maroniittikristityt falangistit hyökkäämään Sabran ja Shatilan pakolaisleireille ja surmaamaan 460–3500 palestiinalaispakolaista. Tapaus aiheutti palestiinalaisissa syvän vihan Israelin puolustusministeriä Ariel Sharonia kohtaan, jonka Israelin tutkintakomissio totesi epäsuorasti syylliseksi ja pakotti eroamaan.
Tunisiassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Syyskuussa 1982, Israelin hyökkäyksen aikana, yhdysvaltalaisjoukot rikkoivat tulitauon PLO:n vetäytyessä. PLO siirtyi Tunisiaan, jossa se toimi vuoteen 1993.
1980-luvulla Arafat sai tukea Irakista, joka auttoi jälleenrakentamaan pahoja tappioita kärsineen PLO:n. Tämä tuli tarpeeseen etenkin, kun Israelin miehittämillä alueilla - Gazan kaistalla ja Länsirannalla - palestiinalaiset nousivat yllättäen vastustamaan miehitetystä joulukuussa 1987. PLO oli aluksi sivussa tilanteesta, mutta Arafat sai sen Länsirannalla nopeasti - vain viikoissa - hallintaansa. Gazan kaistalla PLO:n kontrollia kuitenkin haittasi islamilaiset äärijärjestöt Hamas ja Islamilainen jihad.
15. marraskuuta 1988 PLO julisti itsenäisen Palestiinan valtion perustetuksi. Pakolaishallitus hylkäsi Palestiinan jaon ja vaati koko Palestiinan brittiläisen mandaattialueen rajoja. 13. joulukuuta Arafat myöntyi YK:n turvallisuusneuvoston päätökseen ja lupasi tunnustaa Israelin valtion olemassaolon ja sanoutui irti terrorismista kaikissa muodoissaan. Yhdysvallat piti tunnustusta Camp Davidin rauhanneuvottelujen aloittamisen ehtona. Lausunto oli myös siirtyminen PLO:n alkuperäisestä tavoitteesta – Israelin tuhoamisesta – kohti kahden valtion perustamista Israelin vuoden 1949 rajojen sisään ja Palestiinan Länsirannalle ja Gazan alueelle.
Vuonna 1990 Arafat meni naimisiin Suha Tawilin kanssa. Hän oli palestiinalainen kristitty joka työskenteli PLO:ssa Tunisiassa ja kääntyi islamiin.
Vuoden 1991 Madridin rauhankonferenssissa Israel avasi ensimmäistä kertaa neuvottelut PLO:n kanssa. Kuitenkin Arafatin vastustus Yhdysvaltain invaasiolle Irakiin (Persianlahden sota) katkaisi käynnissä olleet neuvottelut. Persianlahden sodan jälkeen Arafat oli menettänyt kansainvälisen tukensa ja taipui salaisiin neuvotteluihin Israelin kanssa.
Huhtikuussa 1992 Arafat selviytyi lentokoneen pudotessa Libyan aavikolle hiekkamyrskyssä. Lentäjät ja perämies saivat surmansa.
Palestiinalaisten puhemiehenä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arafat ja israelin pääministeri Jitzhak Rabin, solmivan syyskuussa 1993 Oslon sopimuksen. Washingtonissa solmitun sopimuksen mukaan tultaisiin perustamaan viiden vuoden sisällä palestiinalaisten itsehallinto Länsirannalle ja Gazaan. Seuraavana vuonna Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon Israelin poliittisten johtajien Shimon Peresin ja Jitzhak Rabinin kanssa. Yksi Norjan Nobel-komitean jäsen erosi kuitenkin vastalauseena Arafatin palkitsemiselle, koska hän piti Arafatia terroristijohtajana.[7]
Oslon sopimukseen kuului myös se, että Israelin oli päästettävä PLO:n jäsenet takaisin kotimaahansa[8]. Myös Arafat pääsi muuttamaan takaisin Palestiinaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen.
Arafat sai heinäkuussa 1995 hän sai lapsen, joka nimettiin Zahwaksi hänen äitinsä mukaan.
Arafat valittiin 20. tammikuuta 1996 palestiinalaishallinnon presidentiksi (ra'is) 87 prosentin ääntenenemmistöllä, vastaehdokkaanaan Samiha Khalil. Vaaleja pidettiin laillisina ja tasapuolisina, mutta useat oppositioryhmät eivät olleet asettaneet omia ehdokkaitaan. Seuraavat vaalit oli määrä pitää tammikuussa 2002, mutta ne on lykätty Israelin puolustusvoimien hyökkäyksien ja Gazan ja Länsirannan liikkumarajoitusten vuoksi.
Vuoden 1996 puolivälissä Benjamin Netanjahu nimettiin Israelin pääministeriksi. Palestiinan–Israelin suhteet muuttuivat kireämmiksi hyökkäysten jatkuessa. Netanjahu yritti estää palestiinalaishallinnon muodostamiseksi määrättyjä toimia. 1998 presidentti Bill Clinton puuttui asiaan ja Wye Riverin sopimuksessa 23. lokakuuta sovittiin yksityiskohtaisesti rauhanprosessissa otettavat askeleet.
Arafat jakoi neuvotteluja Netanjahun seuraajan Ehud Barakin kanssa. Vasemmistolainen Barak myöntyi tarjoamaan palestiinalaisille Gazan ja Länsirannan lisäksi Itä-Jerusalemia pääkaupunkina, osan pakolaisista paluuta ja korvausta lopuille. Laajasti kritisoidussa päätöksessä Arafat kieltäytyi tarjouksesta eikä tehnyt vastatarjousta. Israelin oppositiojohtaja Ariel Sharonin kiistellyn vierailun Temppelivuorella jälleen alkanut toinen kansannousu ja seurannut väkivalta (2000–) ajoi neuvottelut umpikujaan. Arafat vetosi Barakiin että tämä estäisi Sharonin vierailun Temppelivuorella, mutta Barak totesi ettei voi rajoittaa kenenkään liikkumista vapaassa maassa. Israel syytti Arafatia terrorismin tukijaksi ja hänen liikkumisensa Ramallahista estettiin. Arafatin vaimo ja tytär siirtyivät turvaan Pariisiin, jossa nämä asuvat edelleen.
Arafat esitti, että juutalaisille pitäisi etsiä oma maa Euroopasta tai Yhdysvalloista, joissa oli enemmän tilaa kuin Palestiinassa. Hän perusteli ehdotustaan sillä, että oli kohtuutonta, että palestiinalaisten pitäisi lunastaa eurooppalaisten velka juutalaisille luovuttamalla heille maat, jossa palestiinalaiset olivat asuneet "vuosisatoja vuosisatojen perään".
Arabiliitto tarjoutui tunnustamaan Israelin vastineeksi vetäytymisestä 1949 rajoilta ja Palestiinalaishallinnon ja Palestiinan valtion tunnustamisesta. Sopimuksen kannattajat pitivät tätä historiallisena mahdollisuutena, mutta Israel kieltäytyi tarjouksesta. Tätä seurasi hyökkäys Israeliin, jossa Fatah oli mukana, ja jossa 135 israelilaista sai surmansa. Ariel Sharon julisti Arafatin tukeneen terroristeja ja tehneen itsestään Israelin vihollisen. Tätä seurasi Israelin invaasio, jossa surmattiin satoja palestiinalaisia ja tuhottiin kokonaisia kortteleita. Joukot valtasivat myös Ramallahin, mukaan lukien suuren osa Arafatin päämajarakennuksesta.
Israel piti Arafatia vankina omassa päämajassaan Ramallahissa joulukuusta 2001 alkaen, julistaen että palaaminen on mahdotonta mikäli hän poistuu. Pääministeri Sharon vihjasi useita kertoja mahdollisuudesta murhata Arafat.
Huolimatta Israelin yrityksistä löytää toinen neuvottelukumppani, Arafat oli ainoa joka nautti useimpien ryhmien luottamusta. Arafatin sallittiin viimein poistua päämajastaan 3. toukokuuta 2002 neuvottelujen jälkeen. Arafat vetosi iskujen lopettamiseksi, mutta hänen vetoomuksensa jäi huomiotta.
Israelin ja Yhdysvaltain syytettyä palestiinalaishallintoa korruptiosta Arafat ilmoitti toukokuussa 2002 järjestävänsä presidentin- ja parlamenttivaalit palestiinalaisalueilla vuoden 2003 alkupuolella. Islamilaisiin äärijärjestöihin kuuluneet terroristit tekivät useita itsemurhaiskuja israelilaisia vastaan kevään 2002 aikana. Niiden vuoksi Israelin hallitus aloitti kesäkuussa 2002 osittain sähköistetyn, noin sata kilometriä pitkän ns. turva-aidan rakentamisen Jordanin länsirannalle tarkoituksenaan estää itsemurhapommittajien pääsy Israelin puolelle. Arafat piti aidan rakentamista rasismin osoituksena ja vertasi sitä Etelä-Afrikassa aikoinaan harjoitettuun apartheid-politiikkaan. Pian tämän jälkeen Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ilmoitti Lähi-idän tilannetta käsitelleessä puheessaan – Arafatia nimeltä mainitsematta – Yhdysvaltain tukevan väliaikaisen Palestiinan valtion luomista vain, mikäli palestiinalaisten johtajisto vaihtuu.[9]
Maaliskuussa 2003 PLO:n kakkosmies Mahmoud Abbas otti Arafatin pyynnöstä vastaan Palestiinan pääministerin tehtävät. Abbasin valinnan odotettiin kaventavan Arafatin valtaa ja edistävän Israelin ja palestiinalaisten välistä rauhanprosessia.[10] Keväällä ja kesällä rauhanneuvottelut aloitettiin Yhdysvaltain, Venäjän, Euroopan unionin ja YK:n laatiman ns. tiekartan pohjalta. Palestiinalaiset äärijärjestöt sanoutuivat kuitenkin siitä irti, ja neuvottelujen aikana kesäkuussa 2003 äärijärjestö Hamasiin kuuluneen itsemurhapommittajan tekemässä iskussa Jerusalemissa sai surmansa 16 ihmistä. Arafat ja Abbas luonnehtivat iskua terroriteoksi, mitä termiä Palestiinan johto ei ollut aiemmin käyttänyt.[11] Turhauduttuaan rauhanprosessin hitauteen ja jouduttuaan erimielisyyksiin Arafatin kanssa Abbas erosi pääministerin paikalta syyskuun alussa 2003.[12]
Vierailut Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jasser Arafat vieraili Suomessa ensimmäisen kerran tammikuussa 1989. Virallisena kutsujana oli Suomen hallitus ja vierailun isäntänä oli silloinen ulkoministeri Kalevi Sorsa. Kaksipäiväisen käyntinsä aikana Arafat tapasi muiden muassa myös presidentti Mauno Koiviston, pääministeri Harri Holkerin ja arkkipiispa John Vikströmin sekä Helsinkiin saapuneen Ruotsin ulkoministeriön edustajan. Vierailun aikana käytyjen keskustelujen pääaiheena oli Lähi-idän rauhanprosessi, ja Arafat sanoi itsenäisen Palestiinan valtion syntymisen olevan lähempänä kuin koskaan, "vain kivenheiton päässä". Turvatoimet Arafatin vierailun aikana olivat massiivisimmat sitten vuoden 1975 ETY-kokouksen, mihin kuului se, että vierailun ohjelmasta annettiin etukäteen vain niukasti tietoja.[13]
Arafat oli 1980-luvulla kiistelty henkilö myös Suomessa, eikä hänen vierailunsa saanut suomalaisilta etukäteen täysin varauksetonta kannatusta. Vaikka Arafat itse oli sanoutunut irti aseellisesta toiminnasta ja palestiinalaisten iskut Israelia vastaan olivat vähentyneet, monet pitivät häntä pikemminkin kansainvälisenä terroristina kuin rauhanrakentajana. Arafatin vierailun myötä pelättiin myös Lähi-idän levottomuuksien ja terrorismin heijastuvan tai jopa leviävän Suomeen, eikä Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin osapuolia tai siihen muutoin sekaantuneita suurvaltoja haluttu vähimmässäkään määrin ärsyttää. Asiantuntijoiden mukaan Arafatin vierailun toteutumiseen vaikutti ratkaisevasti Suomen kansainvälispoliittisen painoarvon lisääntyminen Suomen tultua valituksi YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi vuosiksi 1989–1990 sekä viime kädessä arkkipiispa John Vikströmin sille ilmaisema tuki.[13]
Arafatin vierailua Suomeen oli kaavailtu tätä ennen jo usean vuoden ajan, mutta muodollisesti suurimpana esteenä oli se, että jo vierailukutsun esittämisen Arafatille katsottiin merkitsevän Palestiinan valtion tunnustamista. Lähimpänä toteutumista Arafatin vierailu oli ollut syksyllä 1982. Tällöin pääministeri Kalevi Sorsa esitti ajatuksen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa tarkoituksenaan osoittaa solidaarisuutta palestiinalaisille Sabran ja Shatilan verilöylyn jälkeen. Saatuaan presidentti Mauno Koiviston hyväksynnän asialle Sorsa otti yhteyttä silloin Parlamenttienvälisen liiton (IPU) kokouksessa Roomassa olleeseen eduskunnan puhemieheen Johannes Virolaiseen ja pyysi tätä tunnustelemaan asiaa. Ulkoministeri Pär Stenbäck sattui kuitenkin juuri samalla hetkellä olemaan YK:n yleiskokouksessa Yhdysvalloissa ja katsoi pahastuneena tulleensa sivuutetuksi. Virolainen palasi kotimaahan asiasta nousseen hälyn ollessa kiivaimmillaan, ja lopputuloksena kukaan ei kutsunut Arafatia Suomeen. Sorsan innostuksen puuskasta syntynyt sotku jäi Virolaiselle poliittiseksi painolastiksi, ja se vaikutti osaltaan Virolaisen putoamiseen eduskunnasta vuoden 1983 vaaleissa. Samalla Virolainen menetti myös IPU:n puheenjohtajan paikan, jossa hän oli ehtinyt toimia vain kuusi kuukautta.[14] Tulehtunutta ilmapiiriä kuvasi myös se, että Israelin Helsingin-suurlähetystö esitti Suomen hallitukselle maaliskuussa 1984 virallisen vastalauseen sen vuoksi, että pääministeri Kalevi Sorsa oli tavannut Arafatin Algeriaan suuntautuneen vierailunsa yhteydessä.[15]
Vuoden 1989 jälkeen Arafat vieraili Suomessa vielä useita kertoja, mutta hänen myöhemmät käyntinsä eivät enää herättäneet samanlaista huomiota. Pikakäynnillään Helsingissä maaliskuussa 1999 Arafat tapasi silloin Suomessa valtiovierailulla olleen Etelä-Afrikan presidentin Nelson Mandelan.[16] Viimeiseksi jääneen vierailunsa Suomeen Arafat teki elokuussa 2000, jolloin hän keskusteli muiden muassa presidentti Tarja Halosen ja ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa.[17]
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Arafatin terveyden heikentyessä lokakuussa 2004 Israel salli hänen poistua lääkärinhoitoa varten. Arafat menetti tajuntansa 27. lokakuuta kymmeneksi minuutiksi. Hänet lennätettiin 29. lokakuuta Pariisiin lähelle Clamartiin Percyn sotilassairaalaan. Sairauden laatu ei ollut tiedossa. Huhut leukemiasta sairaala kiisti. Arafatin väitettiin kärsivän aivoverenvuodosta. Sairaalan mukaan Arafat vajosi 3. marraskuuta koomaan. Palestiinalaishallinnon edustajia saapui 8. marraskuuta tapaamaan Arafatia. Arafatin vaimo Suha Arafat aiheutti skandaalin väittämällä palestiinalaishallinnon "yrittävän haudata Arafatin elävältä".
Sekä sairaalan että palestiinalaishallinnon edustajat kertoivat 11. marraskuuta Arafatin kuolleen kello 4.30 Itä-Euroopan aikaa. Useat maailman johtajat esittivät surunvalittelunsa. Arafat haudattiin perjantaina 12. marraskuuta Ramallahiin Muqata-päämajan alueella sijaitsevaan väliaikaiseen mausoleumiin. Arafat itse olisi halunnut tulla haudatuksi Jerusalemin Al-Aqsan moskeijaan. Israel kuitenkin kielsi sen ehdottomasti.
Kuolinsyy jäi epäselväksi, koska perhe ei halunnut tehtävän ruumiinavausta. Kesäkuussa 2012 esitetyn Al Jazeera -kanavan dokumentin mukaan Arafatin huivista ja hammasharjasta on löytynyt poikkeuksellisen paljon poloniumia. Ranskan viranomaiset ilmoittivat marraskuussa 2012, että Arafatin ruumiista otetaan näytteitä kuolinsyyn selvittämiseksi.[18] Arafatin luista löydettiin 2013 kolmen eri laboratorion tutkimuksissa poikkeuksellisia pitoisuuksia poloniumia, mikä sveitsiläisten tutkijoiden mukaan voisi viitata myrkytyskuolemaan, mutta sitä ei pysty vahvistamaan. [19] [20] Ranskalaisen ja venäläisen laboratorion mukaan tutkimukset ei anna merkkejä myrkytyksestä, vaan poloniumin määrät johtuvat ympäristöstä. [21]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Nobelprize.org. Yasser Arafat, Biography. Nobelin e-museo, Jasser Arafatin elämäkerta (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Lähi-itä | 30 vuotta sitten tehtiin sopimus, jonka piti tuoda rauha Lähi-itään – mitä sitten tapahtui? Helsingin Sanomat. 19.9.2023. Viitattu 19.11.2023.
- ↑ A Dreamer Who Forced His Cause Onto World Stage Washington Post. 7.10.2007. Washington Post. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Beres, Louis René: Why the Oslo Accords Should Be Abrogated by Israel. American University International Law Review, 1997, 12. vsk, nro 2, s. 267–284. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Juusola 2005, s. 304.
- ↑ Pacepa, Ion Mihai: The KGB's Man The Wall Street Journal. 22.9.2003. Viitattu 14.8.2023.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995, s. 9. Helsinki: Otava, 1994.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1996, s. 47. Helsinki: Otava, 1995.
- ↑ Lähi-itä | 30 vuotta sitten tehtiin sopimus, jonka piti tuoda rauha Lähi-itään – mitä sitten tapahtui? Helsingin Sanomat. 19.9.2023. Viitattu 19.11.2023.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2003, s. 124. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18085-1.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2004, s. 78. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18590-X.
- ↑ Mitä Missä Milloin 2004, s. 104.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2005, s. 13. Helsinki: Otava, 2004.
- ↑ a b Jasser Arafatin Suomen-vierailu jakoi mielipiteitä Yle.fi.
- ↑ Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 184. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 54. Helsinki: Otava, 1984.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2000, s. 98. Helsinki: Otava, 1999.
- ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2001, s. 141. Helsinki: Otava, 2000.
- ↑ Jasser Arafatin ruumis voidaan tutkia uudelleen. Yle.fi/uutiset 4.7.2012. Viitattu 5.7.2012.
- ↑ Al-Jazeera: Arafatin luista löytyi suuri määrä poloniumia Al Jazeera/Yle.fi. Viitattu 7.11.2013.
- ↑ Yle: Sveitsiläistutkijat: Emme voi vahvistaa tai kumota poloniumia Arafatin kuolinsyynä Yle.fi. Viitattu 7.11.2013.
- ↑ Yle: Ranskalaistutkijat pysyvät kannassaan: Jasser Arafatia ei myrkytetty Yle.fi. Viitattu 17.3.2015.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||
