Kazakstanin historia
.svg)
Kazakstanin kansakunta muodostui 1400-luvun puolivälissä, kun noin 200 000 uzbekkikaaniin tyytymätöntä alamaista erosi kaanin alaisuudesta ja vaelsi pohjoiseen etsimään omaa maataan. He asettuivat Chu- ja Talasjokien väliselle alueelle, Kazakstanin kaakkoisosassa. Uzbekkien alaisuudesta eronneita separatisteja alettiin kutsua kazakeiksi. Elantonsa he saivat paimentolaisuudesta.[1][2]
Kazakkiheimojen katsotaan yhdistyneen saman kaanin alaisuuteen Kasym Khanin valtakaudella 1500-luvun alkupuolella. Yleisen näkemyksen mukaan tämä mielletään Kazakstanin valtiollisen itsenäisyyden aluksi.[2] 1600-luvun lopulta lähtien kazakit kävivät useita sotia idän suunnalta hyökänneitä džungareja vastaan. Kiinaa hallinnut Qing-dynastia kukisti džungarit lopullisesti, mutta džungareja vastaan käydyt sodat olivat siinä määrin kuluttavia, että kazakit eivät pystyneet estämään Venäjän vallan leviämistä Kazakstanin alueelle. Toisaalta Venäjän katsottiin myös tuovan suojaa džungareja vastaan.[3] 1800-luvun kuluessa Kazakstan jäi yhä vahvemmin Venäjän vallan alle, ja keisarivallan kukistuessa Venäjällä, Kazakstanista tuli osa Neuvostoliittoa.[4]
Kazakstanin sosialistinen neuvostotasavalta oli kylmän sodan aikana merkittävä Neuvostoliiton asevarustelun ja teollisuuden kannalta. Kazakkiväestön perinteiselle elämäntavalle neuvostoaika koitui kohtalokkaaksi. Alueelle muuttaneiden venäläisten myötä kazakit jäivät vähemmistöksi omassa maassaan.[5][3] Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Kazakstan itsenäistyi 1991. Itsenäisen Kazakstanin ensimmäisenä presidenttinä toiminut Nursultan Nazarbajev toimi virassaan aina vuoteen 2019 saakka. Kazakstanin itsenäistymisestä lähtien se on säilyttänyt tiiviit suhteet Venäjään.[6]
Varhaishistoria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykyisen Kazakstanin alueella on ollut ihmisasutusta varhaispaleoliittiselta kaudelta lähtien. Varhaiset asukkaat olivat yleensä paimentolaisia, johon alueen maasto ja ilmasto soveltui parhaiten. Varhaisin valtiomuotoinen yhteiskunta alueella oli turkkilaissukuinen kaanikunta, joka muodostui 600-luvulla. Karlukit, jotka koostuivat turkkilaisheimojen liitoista, perustivat nykyisen itäisen Kazakstanin alueelle oman valtionsa vuonna 766. 700- ja 800-luvuilla osa nykyisen eteläisen Kazakstanin alueesta jäi arabien hallintaan, joiden mukana alueelle levisi islam. 800-luvulta 1100-luvulle asti Länsi-Kazakstania hallitsivat Oghuusit ja samaan aikaan itää hallitsivat kimakit ja kiptšakit.[1]
800-luvun lopulla karlukkien alue jäi karakhanidien hallintaan. Näiden valta levisi historialliselle Transoxianan alueelle, Syrdarjan pohjois- ja itäpuolelle. 1100-luvun alusta lähtien karakhanidit taistelivat valta asemasta etelämpänä asuneiden seldžukkien kanssa. Näiden konfliktien aikana osa nykyisen Kazakstanin alueen hallinnasta siirtyi edestakaisin osapuolten välillä. Tänä aikana Abbasidikalifaatti oli alueen voimakkain valtakunta, minkä vaikutuksesta karakhanidit omaksuivat islamin. Karakhanidien valtakunnan valloitti 1100-luvun puolivälissä pohjoisen Kiinan alueelta levittäytynyt Karakitain valtakunta.[1]
Mongolivalloitusten aikana Karakitain valtakunta joutui mongolien ylivallan alle. Nykyisen Kazakstanin alueesta tuli mongolikauden myötä osa Kultaisen ordan valtakuntaa. 1400-luvulle tultaessa maan hallintorakenne oli jakaantunut useampaan osaan, joiden joiden johdossa oli kaani. Näitä kaanikuntia olivat muiden muassa Nogaiden kaanikunta ja Uzbekkien kaanikunta.[1]
Kansakunnan synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Noin vuonna 1465 noin 200 000 uzbekkikaani Abūʾl-Khayrin tyytymätöntä alamaista erosi uzbekkijohtajasta ja vaelsi etsimään omaa maataan, jollainen löytyi Chu- ja Talasjokien väliseltä alueelta, nykyisessä kaakkoisen Kazakstanissa. Nämä separatistiset uzbekit tulivat tunnetuiksi kazakkeina.[1][2] Ajan myötä heidän ja ei-separatististen uzbekkien välillä kehittyi merkittävä ero heidän elämäntavoissaan; kazakit saivat elantonsa paimentolaisuudesta, kun uzbekit pysyttelivät aloillaan.[2]
Ensimmäiset voimakkaat Kazakkien kaanikuntaa hallinneet kaanit olivat 1488-1509 hallinnut Burunduk Khan ja tämän jälkeen, vuoteen 1523 asti hallinnut Kasym Khan. Heidän aikanaan kazakkiheimot yhdistyivät yhdeksi kansaksi. 1500-luvun aikana kazakkien nomadivaltakunta vahvistui ja sen valta ulottui Kaspianmeren itäpuolelta ja Araljärven pohjoispuolelta Irtyšjoen yläjuoksulle ja lähelle Altaivuoria. Yleisen näkemyksen mukaan Kasym Khanin valtakausi merkitsi itsenäisen Kazakstanin valtion alkua. Hänen aikanaan kazakit hallitsivat koko aroaluetta ja he pystyivät varustamaan 200 000 ratsumiehen vahvuisen sotajoukon.[2]
Kasym Khanin jälkeen valtakuntaa hallitsivat kukin vuorollaan hänen kolme poikaansa. Tänä aikana kaanin auktoriteetti alkoi heiketä ja valtakunta jakaantui kolmeen erilliseen valtakeskukseen, Pieneen, Keskimmäiseen ja Suureen ordaan, joissa valtaa pitivät heimopäälliköt. Nimellisesti kaanilla oli näihin ylivalta, mutta todellisuudessa kaani oli riippuvainen alamaistensa uskollisuudesta. Kasym Khanin pojista viimeinen, vuosina 1538-1580 hallinnut Haqq Nazar onnistui jälleen vahvistamaan kaanin valtaa ja ryhtyi järjestelmällisiin hyökkäyksiin Transoxianan suuntaan. Hänen seuraajansa Tauekel Khanin valtakaudella 1586-1598 kazakit jopa miehittivät väliaikaisesti Samarkandin. Hänen jälkeensä kazakkien keskusvallan pirstotuminen jatkui jälleen ja kaanin valta oli heikkojen hallitsien aikaan heikkoa tai olematonta.[2]
Venäläisiä kauppiaita ja sotilaita alkoi ilmestyä nykyisen Kazakstanin luoteisille alueille 1600-luvulla. Kasakat perustivat alueelle linnoutuksia, joista saivat alkunsa Oralin ja Atırawin kaupungit. Venäläiset kykenivät valloittamaan kazakkien alueita, koska kaanit olivat kalmukkien vallan alla. Kalmukit olivat mongolialkuperää oleva kansa, joiden elinalue laajeni kazakkien alueelle 1500-luvulla idän suunnalta.[7]
1680-luvulta 1770-luvulle kazakit joutuivat sotaan oiratteja vastaan. Oiratit koostuivat läntisten mongoliheimojen liitosta, joiden joukosta džungarit olivat erityisen aggressiivisia. Džungarit toteuttivat tuhoisan hyökkäyksen kazakkien maille vuosina 1681-1684. Kazakkikaani Teüke Khan onnistui yhdistämään kazakkiheimot jälleen ja vuosina 1711-1712 kazakit suorittivat vastahyökkäyksen syvälle Zungarin kaanikuntaan. Teüken saavutukset eivät rajoittuneet vain sotamenestykseen, hänen aikanaan luotiin lakikoodi ja yhdistettiin perinteiset kazakkien tavat ja islam.[2]
Vuonna 1723 džungarit hyökkäsivät jälleen tehden tuhoisan iskun itäiseen Kazakstaniin. Heillä oli myös tukenaan ruotsalaisia upseereita, jotka olivat jääneet Pultavan taistelussa venäläisten vangiksi, mutta sittemmin he olivat löytäneet tiensä kauas itään. Džungarien uhka kukistui lopulta Kiinaa hallinneiden mantšujen avustuksella. Vuosina 1757-1758 Qing-dynastian keisari Qianlong käynnisti kaksi sotaretkeä, joiden aikana džungarit käytännössä tuhottiin ja heidän maansa liitettiin Kiinaan. Džungarien vastaisista sodista oli eniten saanut kärsiä Suuri orda, jonka heimopäällikkö Ablai Khan katsoi viisaimmaksi tunnustaa Qing-dynastian ylivalta alueella. Zungarin kaanikunnan romahtamisen seurauksena kiinalaisvalta ulottui pitkälle Kazakstanin aroille ja Balkašjärvelle. Džungareja vastaan käydyistä sodista kärsi eniten Suuri orda. Keski-orda ja Pieni orda selvisivät vähemmällä rasituksella, osittain siksi että niiden alueella alkoi kasvaa Venäjän vaikutusvalta.[2]
Pienen ordan kaani Abul Khair haki liittoa venäläisten kanssa vuonna 1730 suojautuakseen kalmukeilta, tarkoituksenaan muodostaa vain väliaikainen liitto. Tämän päätöksen seurauksena venäläiset saivat Pienen ordan hallintaansa pysyvästi. Venäläiset valloittivat Keski-ordan vuoteen 1798 mennessä, mutta Suuren ordan onnistui pysyä itsenäisenä 1820-luvulle saakka, jolloin etelästä uhkaava Kokandin kaanikunta pakotti Suuren ordan kaanin valitsemaan Venäjän suojeluksen, joka vaikutti heistä kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän pahalta. Kazakit eivät venäläisvaltaa alueellaan hyväksyneet ja sitä vastaan kapinoitiin heti venäläisten levittäydyttä Keski-Aasiaan. Ensimmäistä kazakkien kansannousua johti Keski-ordan Kenesary Khan (Kenesary Kasimov). Hänen kannattajansa taistelivat venäläisiä vastaan vuosina 1836-1847. Kenesary-kaania pidetään nykyään kazakkien kansallissankarina.[7]
Venäjän vallan aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kazakstanin valtion syntyä hidasti kazakkien käymät sodat džungareja vastaan. Se myös heikensi kazakkien kykyä vastustaa Venäjän tunkeutumista pohjoisen suunnalta. Venäläisten tunkeutuminen Kazakstanin aroille alkoi 1700-luvulla linnoituskaupunkien rakentamisella. Uusia kaupunkeja olivat Omsk, Semipalatinsk, Ust-Kamenogorsk ja Orsk. Venäläisvallan leviäminen Kazakstanin alueelle oli hidasta ja harvoin väkivaltaista. Venäläiset hyödynsivät kazakkien sisäisiä erimielisyyksiä, mutta pohjimmiltaan leviämisessä oli kyse paikallaan pysyvien maanviljelijöiden levittäytymisestä paimentolaisten maille.[3]
Jotkut kazakkikaanit katsoivat, että venäläisten läsnäolo toisi turvaa džungarien hyökkäyksiä vastaan. Ensin Pieni orda hyväksyi Venäjän suojelun vuonna 1731, vuosina 1740 ja 1742 Keski-orda ja Suuri orda päätyivät samaan ratkaisuun. Venäläisten tarjoama turva džungareja vastaan osoittautui kuitenkin vähäiseksi. Kazakit ryhtyivät kapinoimaan Venäjän valtaa vastaan ja lopulta useiden tehottomien kapinoiden jälkeen Venäjä päätti tukahduttaa autonomisen aseman, joka kazakkikaaneilla edelleen oli. Vuonna 1822 lakkautettiin Keski-orda, vuonna 1824 Pieni orda ja vuonna 1848 Suuri orda.[3]
Venäjän vallan alla modernit aatteet juurtuivat kazakkien keskuuteen paremmin kuin puoli-itsenäisissä kaanikunnissa. Venäläinen koulutus levitti uusia aatteita ja Šoqan Wälihanov ja Abai Qunanbaiuly sovelsivat näitä kazakkien tarpeisiin. Näin syntyi omintakeinen kazakkikulttuuri, jollaista ei ole muualla Venäjän Aasian puoleisissa osissa.[3]
Vuonna 1863 Venäjä kehitti uutta politiikkaa, joka julkistettiin Aleksandr Gortšakovin laatimassa kiertokirjeessä. Siinä viitattiin Venäjän imperiumin rajoilla sijaitseviin ongelmallisiin alueisiin, jotka tuli liittää keisarinvallan alle. Tämä politiikka johti Keski-Aasian valloituksiin ja Kazakstanin alueen liittämistä tiiviimmin osaksi Venäjän keisarikuntaa. Venäläisten linnoitusten rakentamisella oli tuhoisa vaikutus kazakkien perinteiseen paimentolaiselämään, kun nomadit eivät enää voineet liikkua vapaasti karjan perässä. Paimentolaisuuden lopullinen tuho alkoi 1890-luvulla, kun pohjoisen ja itäisen Kazakstanin hedelmällisille maille muutti venäläisiä uudusasukkaita. Vuosina 1906-1912 perustettiin yli puoli miljoonaa venäläistä maatilaa osana Stolypinin reformia. Kazakkien häätö kotiseuduiltaan ja heidän yleisesti heikentyntyt tilanteensa nostivat venäläisvastaisuutta. Ensimmäisen maailmansodan aikana määrättiin yleinen asevelvollisuus osana Saksaa vastaan käytyjä taisteluja. Sotaväen pakko-otot saivat kazakit nousemaan kapinaan vuonna 1916. Venäjän joukot tukahduttivat kapinan ja tuhansia kazakkeja surmattiin ja tuhannet muut pakenivat Kiinaan ja Mongoliaan.[4]
Neuvostoliiton aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Venäjän sisällissodan tapahtumiin kazakit eivät ottaneet osaa. Sotaa seurannut Venäjän vallankumous johti tsaarinhallinnon kaatumiseen, minkä jälkeen kazakkinationalistit perustivat Alaš Orda -puolueen, jonka tavoite oli kansallisen itsenäisen hallituksen perustaminen. Tämä hallinto kesti alle kaksi vuotta, ennen kuin se antautui bolševikkien neuvostohallinnolle. Bolševikkien puna-armeija miehitti Kazakstanin ja vuonna 1920 perustettiin Kirgiisien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta. Vuonna 1925 sen nimi muutettiin Kazakkien ASNT:ksi, kun neuvostohallitus tunnusti kazakkien ja kirgiisien etnisen eron. Tätä ennen heitä molempia oli kutsuttu kirgiiseksi, jotta ei tulisi sekaannusta termien kazakki ja kasakka erottamisessa.[5]
Vaikka kazakit viettivät paimentolaiselämää, olivat he Keski-Aasian lukutaitoisin ja kehittynein alkuperäiskansa. Neuvostohallinnon kazakkeja syrjivät toimet koituivat kohtalokkaiksi heidän perinteisille elämäntavoilleen. Neuvostoliiton hallitus harjoitti voimakasta politiikkaa muuttaakseen kazakkipaimentolaiset paikallaan pysyviksi ja alueelle alettiin asuttaa venäläistä ja ukrainalaista väestöä. Neuvostohallinnon määräämä maatalouden kollektivisointi johti Kazakstanin väestön dramaattiseen vähenemiseen. Vuosina 1926-1939 kazakkien määrä Neuvostoliitossa putosi viidenneksellä. Tänä aikana yli 1,5 miljoonaa kazakkia menehtyi, suurin osa kuoli nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin, osa menehtyi väkivallan seurauksena. Tuhannet kazakit pakenivat Kiinaan, mutta alle neljäsosa heistä selviytyi perille asti. Noin 300 000 pakeni Turkmenistaniin ja 40 000 Uzbekistaniin.[3]
Hallinnollisesti Kazahstanin sosialistinen neuvostotasavalta muodostettiin vuonna 1936.[3][5] Sen pääkaupunkina toimi Alma-Ata. Autonomisen tasavallan alkuperäinen pääkaupunki Orenburg oli liitetty Venäjän alueisiin vuonna 1925.[5]
Toisen maailmansodan aikana Kazakstaniin siirrettiin monia Neuvostoliiton Euroopan puoleisia kansalaisia ja alueen teollisuutta turvaan Natsi-Saksan armeijalta. Pohjois-Kaukasukselta Kazakstaniin karkotettin krimintataareja, venäjänsaksalaisia ja muslimeja, sillä heidän pelättiin tekevän yhteistyötä saksalaisten kanssa.[3] Vielä enemmän ei-kazakkeja alueelle muutti vuodesta 1953 alkaen Nikita Hruštšovin neitseelliseen maan ohjelman myötä, kun Pohjois-Kazakstanin laajat aroalueet valjastettiin uudisasukkaiden harjoittamalle maanviljelykselle. Tämä ohjelma johti muutamassa vuosikymmenessä ekokatastrofiin, joka näkyy erityisesti Araljärven tilassa.[3]
Siirtolaisuus Kazakstaniin jatkui edelleen 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, kun neuvostohallinto pyrki siirtämään tuotantolaitoksia lähelle Keski-Aasian laajoja hiili-, kaasu- ja öljyesiintymiä.[5] Kazakstanin merkitys Neuvostoliitolle näkyi myös kylmän sodan aikaisessa kilpavarustelussa, kun alueella sijaitsi Neuvostoliiton tärkein avaruuslaukaisukeskus ja merkittävä osa Neuvostoliiton ydinaseista ja näihin liittyivistä koealueista.[3] Kazakkiväestölle kehitys oli epäedullista ja 1970-luvulla Kazakstanin SNT oli ainoa neuvostotasavalta, jossa tasavallalle nimensä antanut kansallisuus oli vähemmistönä omassa tasavallassaan.[5] Tänä aikana Kazakstanin politiikkaa hallitsi Dinmukhamed Kunajev, joka toimi Kazakstanin kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuosina 1959-1986. Hän oli ainoa kazakstanilainen, joka koskaan toimi Neuvostoliiton politbyroon jäsenenä.[3]
Vuonna 1986 Kunajev erotettiin virastaan väärinkäytöksistä syytettynä, ja hänen seuraajakseen nimettiin etninen venäläinen Gennadi Kolbin. Tällä ei ollut aikaisempia siteitä Kazakstaniin. Kolbinin nimitys sai kazakit nousemaan spontaaneihin katumielenosoituksiin, mielenosoittajista pääosa oli opiskelijoita. Neuvostoviranomaiset vastasivat mielenosoituksiin voimakeinoin ja ainakin 200 ihmistä sai surmansa.[8]
Kunajev oli erotettu pääosin taloudellisten epäonnistumisten vuoksi. Vaikka Kazakstanin SNT:n bruttokansantuote oli Venäjän ja Ukrainan jälkeen Neuvostoliiton kolmanneksi suurin, oli työn tuottavuus laskenut 12 prosenttia vuoteen 1987 mennessä. Kolbinin hallinto ei tuonut tilanteeseen parannusta. Hän myös puhdisti maan hallinnon Kunajevin kannattajista, mikä sai hänen politiikkansa vaikuttamaan kazakkeja vastaan suunnatulta. Lopulta Kolbinin syrjäytti paikaltaan poliittisen ilmapiirin muutos.[8]
Kaikkialla Neuvostoliitossa nationalistiset mielenosoitukset olivat tulleet väkivaltaisemmaksi vuonna 1989. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov alkoi vaatia kansanvaaleilla valittujen lainsäädäntäelinten perustamista ja poliittisen kontrollin löysäämistä. Kazakstanissa tämä kehitys teki yhä selvemmäksi sen, että Kolbin tultaisiin pain korvaamaan kazakkijohtajalla. Gorbatšovin ajan vapautuneessa poliittisessa ilmapiirissä, tämä kehitys oli mahdollista ja maahan alkoi muodostua kansallismielisiä ryhmiä.[8]
Kesäkuussa 1989 Kolbinin tilalle nousi Nursultan Nazarbajev. Taitavana neuvottelijana Nazarbajev onnistui vähentämään kazakkien ja venäläisten välisiä jännitteitä, kansallismielisyyden samalla kasvaessa. Samalla hän pysyi uskollisena Gorbatšovin ajamille uudistusohjelmille. Vaikka Nazarbajev oli Moskovan keskushallinnon nimittämä pääsihteeri, hän ymmärsi että hänen hallintonsa menestyminen riippui sen suosiosta Kazakstanissa. Tämä tarkoitti sitä, että Kazakstanista oli saatava kazakkilaisempi ilman että suuri ja taloudellisesti merkittävä venäläisväestö vieraantuisi. Muiden neuvostotasavaltojen esimerkkiä seuraten Nazarbajev tuki lainsäädäntöä, joka teki kazakin kielestä virallisen kielen. Hän salli myös vapaamman uskonnollisen ilmapiirin, mikä rohkaisi islamin elpymistä. Maaliskuussa 1990 pidetyissä vaaleissa Nazarbajev ja kommunistinen puolue saivat vaalivoiton, myös lainsäädäntöelimissä oli enemmistö kazakkeja.[9]
Itsenäisyyden aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Kazakstan julisti muodollisesti keskushallinnon suvereniteetin lokakuussa 1990. Tämä julistus lisäsi jännitteitä kazakkien ja Kazakstanin venäläisten välillä ja molemmat etniset ryhmät järjestivät mielenosoituksia parlamenttirakennuksen ympärillä, yrittäen vaikuttaa julistuksen sisältöön.[10]
Muiden neuvostotasavaltojen kehityksen mukaisesti Nazarbajevin titteli muuttui Kazakstanin presidentiksi. Toisin kuten muissa tasavalloissa, erityisesti itsenäisyysmielisissä Baltian maissa, Nazarbajev pysyi sitoutuneena Neuvostoliittoon, sillä hän katsoi että neuvostotasavallat olivat taloudellisesti riippuvaisia toisistaan. Saman aikaisesti hän kuitenkin taisteli saadakseen hallintaansa Kazakstanin valtavat mineraalivarat ja teollisen potentiaalin. Tämä tavoite korostui, kun Gorbatšov oli keskustellut Nazarbajevia kuulematta yhdysvaltalaisen öljy-yhtiö Chevronin kanssa Tengizin öljykenttien kehittämisestä. Nazarbajevin vaatimuksesta Moskova luopui Kazakstanin mineraalivarojen hallinnasta kesäkuussa 1991. Samana vuonna Gorbatšovin auktoriteetti Neuvostoliiton johdossa jatkoi laskemistaan, Nazarbajev jatkoi kuitenkin hänen tukemistaan ja kehotti neuvostotasavaltoja allekirjoittamaan Gorbatšovin esittämän tarkistetun liittosopimuksen. Tämä oli Gorbatšovin viimeinen yritys pitää Neuvostoliitto koossa.[10]
Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen vuoksi uutta liittosopimusta ei koskaan syntynyt. Moskovan tapahtumien johdosta Nazarbajevin oli alettava valmistaa Kazakstania paljon suurempaan taloudelliseen vapauteen ja tasavallan itsenäistymiseen. Maan talouden kehittämiseksi haettiin asiantuntija-apua ulkomailta ja korkeisiin tehtäviin nimettiin taloustieteilijöitä. Maassa järjestettiin vuoden 1991 joulukuussa presidentinvaalit, minkä tuloksena Nazarbajevin asema maan johdossa vahvistui. Viikko vaalien jälkeen Neuvostoliitto hajosi ja Nazarbajevista tuli itsenäisen valtion presidentti.[10] Täydellisen itsenäisyytensä Kazakstan saavutti 16. joulukuuta 1991. Nazarbajevin politiikka oli maltillista suhteessa muiden keskiaasialaisten entisten neuvostotasavaltojen johtajiin, mutta ajan myötä hallinto alkoi muuttua autoritaarisemmaksi.[6]
Vuonna 1994 Kazakstanin hallitus päätti siirtää maan pääkaupungin kaakkoisosassa sijaitsevasta Almatysta pohjoisessa sijaitsevaan Aqmolaan. Vaihdos tapahtui virallisesti vuonna 1997 ja seuraavana vuonna kaupunki nimettiin uudelleen Astanaksi. Vuosituhannen taitteessa pääkaupungin nopeaa muutosta johti Nazarbajevin ohjaama rakennusbuumi, jota vauhditti suurelta osin maan kasvavat öljytulot.[6]
Vuosien 1999 ja 2005 vaaleissa Nazarbajev valittiin presidentiksi uusille jatkokausille. Hänen valtakautensa aikana hänen hallintoaan vastustaneet puolueet pysyivät heikkoina, osittain hallitsevan puolueen ohjailun ja manipuloinnin vuoksi. Varteenotettavan poliittisen vastavoiman puutteessa Nazarbajev sai vuoden 2011 vaaleissa yli 95 prosenttia äänistä, mutta kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan äänestäjillä ei ollut muitakaan vaihtoehtoja.[6]
Harvinaisen haasteen eteen hallitus joutui toukokuussa 2011, kun Jañaözenin kaupungin öljytyöläiset ryhtyivät lakkoon huonojen palkkojen ja työolojen vuoksi, valloittaen kaupungin torin. Lakko jatkui, kunnes poliisi avasi tulen tilanteen muututtua levottomammaksi. Tapaus vaati 17 ihmisen hengen ja kymmenet haavoittuivat. Tapaus johti laajempaan erimielisyyksien tukahduttamiseen, minkä seurauksena useita oppositioaktivisteja vangittiin.[6]
Seuraavat presidentinvaalit pidettiin vuonna 2015, jolloin Nazarbajev sai lähes 98 prosenttia äänistä. Saman vuoden syyskuussa hän nimitti tyttärensä Dariga Nazarbajevan varapääministeriksi ja vuotta myöhemmin, nimitti tämän senaattiin. Tämä lisäsi spekulaatioita siitä, että Nazarbajev valmisteli tytärtään seuraavaksi presidentiksi. Vuosikymmenen loppupuoliskolla Nazarbajev alkoi jo valmistella vallasta luopumista ja sujuvaa vallanvaihtoa. Vuonna 2017 hän esitti joukon perustuslakimuutoksia, jotka antaisivat enemmän valtaa parlamentille ja hallitukselle. Helmikuussa 2019 hän erotti hallituksen ja nimitti uuden pääministerin toteuttamaan elintasoa parantavaa ohjelmaa. Monet tarkkailijat uskoivat, että toimenpiteen oli tarkoitus luoda pohja tulevalle vaalikampanjalle.[6]
Nazarbajev erosi virastaan maaliskuussa 2019 ja virkaatekeväksi presidentiksi nimettiin Kassym-Jomart Tokajev. Ensimmäisenä virkapäivänään tämä muutti pääkaupungin nimen Astanasta Nur-Sultaniksi Nazarbajevin kunniaksi. Presidentinvaaleja aikaistettiin kesäkuulle 2019, missä Tokajev virallisti asemansa maan presidenttinä suurella äänienemmistöllä. Tokajev yritti kautensa alussa ajaa uudistuksia, jotka vapauttaisivat poliittisen opposition rajoituksia, mutta käytännön toimet jäivät vähäisiksi.[6]
Vuoden 2022 alussa maassa nähtiin laajoja mielenosoituksia, kun maan hallitus päätti poistaa nestekaasun hintasäätelyn energiamarkkinoiden vapauttamiseksi ja polttoainepulan helpottamiseksi. Tämä kuitenkin kostautui, sillä nestekaasun hinta kaksinkertaistui. Tämä aiheutti protesteja ensin Jañaözenissä, mistä mielenosoitukset levisivät nopeasti koko maahan. Almatyssä mielenosoittajat sytyttivät tuleen hallituksen rakennuksia. Vaikka hintakatot palautettiin ja pääministeri erosi, mielenosoittajat vaativat laajempia muutoksia ja vetosivat demokraattisen päätöksenteon puutteeseen. Tilanteen rauhoittamiseksi Kazakstaniin lähetettiin Kollektiivisen turvallisuusjärjestön joukot rauhoittamaan tilanteen. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Venäjän johtamaa sotilasliittoa pyydettiin puuttumaan jäsenmaansa tilanteeseen.[6]
Joistakin jännitteistä huolimatta Kazakstanin suhteet Venäjään ovat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pysyneet tiiviinä, ja suhteita ovat leimanneet taloudelliset siteet ja yhteistyö turvallisuuskysymyksissä.[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Early Tribal Movements U.S. Library of Congress. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Kazakhstan to c. 1700 CE Encyclopædia Britannica. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Russian and Soviet rule Encyclopædia Britannica. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Russian Control U.S. Library of Congress. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f In the Soviet Union U.S. Library of Congress. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Independent Kazakhstan Encyclopædia Britannica. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Forming the Modern Nation U.S. Library of Congress. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c Reform and Nationalist Conflict U.S. Library of Congress. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ The Rise of Nazarbayev U.S. Library of Congress. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c Sovereignty and Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 10.4.2022. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kazakstanin historia Wikimedia Commonsissa
