Kiila (yhdistys)

Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila ry. on vuonna 1936 perustettu suomalainen vasemmistolainen kulttuurijärjestö.

Kiilan toiminta on jatkunut 2000-luvulle asti, välillä hieman hiipuen, mutta viime vuosina^milloin? taas aktivoituen. Toimittaja Matti Rinne on kirjoittanut Kiilan historian (Tammi 2006). Kiila on yhä yksi vasemmistohenkisen sivistyneistön keskustelufoorumeista.

Toimintansa aikana järjestö on julkaissut 15 albumia, jotka kokoavat yhteen yhdistyksessä vaikuttavien taiteilijoiden näkemyksiä ja tavoitteita. Ensimmäinen oli Kirjailijaryhmä Kiilan albumi 1937. Vuonna 2010 ilmestyi sarjakuvateemainen albumi "Raivoa ja lamaannusta" (Teos 2010). Kiilan puheenjohtajana toimii vuonna 2022 Shubhangi Singh.

Kiilalla on kaksi rahastoa, Katri Valan rahasto ja Olli Waittisen rahasto, joista jälkimmäisestä jaetaan stipendejä ansioituneille taiteilijoille. Kiila jakaa vuosittain Vuoden Kiila -palkinnon.

Historia

Kiilan johtokunnan jäseniä maaliskuussa 1962 Hotelli Tornissa Helsingissä: vasemmalta Sven Grönvall, Arvo Turtiainen, Tapio Tapiovaara ja Jarno Pennanen.

Alkuaika

Kiila perustettiin 1930-luvulla aikana, jolloin oikeistolainen ilmapiiri Suomessa oli voimistunut ja julkisen vasemmistolaisen liikkeen toimintaedellytyksiä oli huomattavasti kavennettu. Vasemmistolaisia kirjailijoita ei päästetty esimerkiksi Kirjailijaliiton jäseniksi ja painokanneoikeudenkäynnit olivat jatkuva riesa. Ennen yhdistyksen varsinaista perustamista oli samanhenkistä edistyksellistä toimintaa harrastettu jo muutamia vuosia. Kiilan ydinryhmä syntyi Jarno Pennasen toimittaman Kirjallisuuslehden ja Erkki Valan Tulenkantajat-lehden ympärille. Muita tunnettuja alkuaikojen kiilalaisia olivat mm. Katri Vala, Pentti Haanpää, Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen, Viljo Kajava, Raoul Palmgren ja Otto Varhia.

Avantgarde ja proletaari

Kiila julistautui edistyksellisen työväenkirjallisuuden lipunkantajaksi Suomessa. Sivistyneistötaustaiset kiilalaiset samastuivat työväenluokkaan, ja pitivät tavoitteenaan proletaarisen kirjallisuuden nostamista uudelle tasolle. Oppiakseen Kajava ja Turtiainen uurastivat kesätöissä työläisammatteissa. Sosialistisesta realismista ei kuitenkaan niin perustettu. Kiilalaiset halusivat parittaa avantgarden ja proletaarisen kulttuurin, eikä kansainvälisyydestä tingitty, toisin kuin isänmaallis-koskenniemiläisissä kirjallisuuskerhoissa. Kiilalaiset ammensivat Elmer Diktoniukselta, Vladimir Majakovskilta, Walt Whitmanilta ja ruotsalaisesta työväenrunoudesta. Myös rauhanaate ja fasisminvastaisuus yhdistivät alkukiilalaisia.

Toisen maailmansodan aika

Yhdistyksen toiminta koostui alkuaikoina oman julkaisutoiminnan lisäksi kokouksista ja erilaisista teemailloista. Järjestön jäsenet olivat aktiivisesti mukana Helsingin Työväen Näyttämön toiminnassa. Ennen talvisotaa kiilalaiset olivat ehtineet julkaista jo yli 30 teosta. Sota-aika riepotteli kiilalaisia. Molotov–Ribbentrop-sopimus 1939 särki monen kiilalaisen myönteisen kuvan Neuvostoliitosta. Kiilan keskeiset jäsenet osallistuivat talvisotaan ja esimerkiksi elokuvaohjaaja Nyrki Tapiovaara kaatui rintamalla, mutta jatkosotaan asenne oli kielteinen. Monet Kiilan jäsenet joutuivat vankilaan, ensimmäisten joukossa Mauri Ryömä. Lisäksi jatko-sodan aikana vankilaan joutuivat Turtiainen, Palmgren, Sinervo, Pennanen ja Hella Wuolijoki – sodasta kieltäytymisestä tai osallistumisesta välirauhan aikana perustetun Suomi-Neuvostoliitto-Seuran toimintaan. Vankilassa ei kirjoituspaperia annettu, mutta Elvi Sinervo kirjoitti runoja vessapaperille. Sinervon runokokoelma Pilvet ”ilmestyi” toiletti-paperille tekstattuna, kannet oli tehty vanginpuvusta.

Kansandemokraatteihin lähentyminen

Sotien jälkeen Kiila nousi uudelleen ja yhdistyksen toiminta elpyi nopeasti samoin kuin julkinen vasemmistolainen liike. Jäsenmäärä nousi yli sataan alun vaatimattomasta parinkymmenen hengen ryhmästä. Mukaan varsinaisiksi jäseniksi otettiin nyt muitakin kuin kirjailijoita. Kiila läheni kansandemokraattista liikettä ja Suomen kansan demokraattista liittoa (SKDL). Kiilaan kuuluivat lähes kaikki SKDL:n keskeiset kulttuurinimet. SKDL:n ja Suomen kommunistisen puolueen (SKP) linjan jyrkennyttyä 1940-luvun lopulta lähtien ajautui osa kiilalaisista näiden kanssa ristiriitoihin, kun SKP:n kulttuuristalinistit pyrkivät hallitsemaan järjestöä. Kiila torjui sosialistisen realismin ja kääntyi modernismiin. 1950-luvulla Kiila oli ajankohdan tärkeimpiä ja monipuolisimpia taidejärjestöjä, joka esitteli esimerkiksi eksistentialismia ensimmäisenä Suomessa. Vuonna 1956 Kiila kannatti Unkarin kansannousua.

Radikalismin aika

1960-luvulla Kiila nousi jälleen tärkeään rooliin keskustelun herättäjänä. "Lapualaisoopperan sukupolvi" tunsi vetoa järjestön humaaniin vasemmistolaisuuteen. Esimerkiksi Pennasen vuosikymmenen alussa perustama Tilanne-lehti arvosteli kansandemokraattista liikettä terävästi. Lopulta Tilanteessa esiin nostetut aihepiirit tulivat myös SKDL:n keskusteluihin uudistuslinjan syntyessä. Toisaalta mukaan Kiilaan tuli nyt myös vasemmistolaisia SKDL:n ulkopuolelta. 1960-luvun Kiila otti kantaa protestoimalla esimerkiksi Vietnamin sotaa ja Tšekkoslovakian miehitystä. Myös Neuvostoliittoa kritisoitiin. Esimerkiksi kiilalainen Arvo Turtiainen puolusti Vladimir Dudintsevin romaania Ei ainoastaan leivästä, vaikka Nikita Hruštšov oli tuominnut sen. Yhdistyksen varapuheenjohtaja Arvo Salo valittiin eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa. Pentti Saarikoski oli Kiilan tunnetuimpia nimiä.

Taistolaisvuodet

1970-luvulla Kiila jäi puoluepoliittisten kulttuuriyhdistysten (Kulttuurityöntekijöiden liitto (vähemmistökommunistit), Kulttuuridemokraatit (enemmistökommunistit) Kulttuurityöntekijäin sosialidemokraattinen yhdistys (SDP) varjoon, mutta aktiivit pitivät järjestöä pystyssä. 1971 ilmestyi Kiilan 35-vuotisalbumi (Eteenpäin, ETLP 309), jossa kiilalaiskirjoittajien tekstejä tulkitsivat mm. Arja Saijonmaa, Kalle Holmberg, Kaisa Korhonen, Kristiina Halkola ja Vesa-Matti Loiri. Lauluja oli Kiilan piirissä sävelletty tosin jo alusta alkaen. Ahtaimpina taistolaisvuosina autoritaaristen ja demokraattisten vasemmistolaisten kiistat näkyivät myös Kiilassa.

Uusin aika

Kulttuuri-ilmapiirissa korostui 1980-luvulla yhteisöllisyyden sijasta yksilöllisyys, ja Kiila alkoi vaimentua. Poliittiset kulttuurijärjestöt haihtuivat 1990-luvulla, mutta Kiila jatkoi. Edelleen järjestö on reagoinut julkilausumin maailman tapahtumiin, järjestänyt muun muassa kirjallista Kiilaklubia säännöllisen epäsäännöllisesti sekä koonnut yhteen yhteiskunnallisesti suuntautuneita taiteilijoita.

Kirjallisuutta

• Kiilan juhlavuoden tapahtumakalenteri (2006).
• Kolu, Ere: Aktivisti: Salaista sotaa Venäjän varjossa. Toimittanut Ilpo Salonen. Tammi, Helsinki 2005. ISBN 951-31-3421-0

Aiheesta muualla

• Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila ry.
• Voiman artikkeli Kiilasta.
• Kiila hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)