Tekstitys
Tekstitys on elokuvan tai televisio-ohjelman dialogia vastaava teksti, joka esitetään kuvassa. Yleensä tekstitystä käytetään, kun elokuva tai televisio-ohjelma julkaistaan maassa, jonka kieli on muu kuin teoksessa käytetty. Tekstityksessä voidaan esittää dialogi myös alkuperäisellä kielellä kuulorajoitteisia katsojia ja ulkomaalaisia katsojia varten.
Monissa maissa ei juurikaan käytetä tekstitystä, vaan se sijaan ohjelman jälkiäänitetään eli dubataan paikalliselle kielelle, jotta katselijoiden ei tarvitse lukea tekstitysrivejä vaan he voivat keskittyä täysipainoisesti koko kuva-alaan. Dubbauksesta ei juurikaan pidetä maissa, joissa katselijat ovat tottuneet tekstityksen käyttöön.
Tekstityksessä käytettävä tekninen toteutus vaihtelee käytettävän median ja aikakauden mukaan.
Filmi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mykkäelokuvien kaudella joitain elokuvan juonta selittäviä tapahtumia tai keskusteluita "tekstitettiin" erillisillä kohtausten välissä olevilla tekstiruuduilla eli plansseilla, joiden aikana itse elokuvaa ei näkynyt tekstin taustalla. Yleensä tekninen toteutus tehtiin kuvaamalla elokuvakameralla tekstin sisältävää taulua.
Äänielokuvissa tekstitys on jossakin kuva-alueen reunalla samanaikaisesti puhutun dialogin aikana. Filmikelalta katsottavassa elokuvassa tekstitys on tehty suoraan filmille. Alkujaan se lisättiin kemiallisesti, mutta nykyään se tehdään kuumentamalla laserin avulla.[1]
Analoginen televisio ja video
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pisimpään käytetty menetelmä on lisätä tekstitys kuva-alueen reunoille kiinteästi kuvan osaksi. Televisiossa on aluksi käytetty menetelmää, jossa alkuperäisen kuvamateriaalin päällä näytetään tekstityksen sisältävää filmiä. Myöhemmin siirryttiin videokuvaa muokkaaviin laitteisiin. Samaa menetelmää käytetään myös, kun filmillä olevia elokuvia siirretään videolle.
Ruututekstit otettiin käyttöön Suomen televisiossa 1960-luvun alussa. Tekstit kirjoitettiin aluksi kirjoituskoneella, minkä jälkeen ne painettiin kirjapainossa ja filmattiin. Koska lähetykset olivat television alkuaikoina suoria, kääntäjät joutuivat valitsemaan lähetyksen aikana painikkeella, milloin kukin tekstiruutu näytetään ruudulla. Vasta vuonna 1988 Yleisradio otti käyttöön uuden lähetyskeskuksen, joka mahdollisti ohjelmien tekstittämisen elektronisesti etukäteen.[2]
Tekstitys voidaan toteuttaa myös lähettämällä tekstityksen sisältävä teksti-TV-sivu analogisen TV-lähetyksen mukana.
Digitaalinen televisio ja video
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykyään tekstitys on mahdollista lisätä digitaaliseen videokuvaan myös siten, että video-ohjelman katselija voi kytkeä tekstityksen halutessaan pois päältä tai jopa valita tekstityksen kielen kielen useista vaihtoehdoista.
Digitaalisissa televisiojärjestelmissä voidaan käyttää mediasta riippuen myös DVD- tai DVB-tekstitystä, jotka ovat keskenään teknisesti lähes samanlaisia. Kummassakin tekstitys välitetään kuvana, joka esitetään varsinaisen videokuvan päällä. Tämä mahdollistaa sen, että eksoottisten kielten vaatimat erikoismerkit toimivat varmasti oikein, toisin kuin esimerkiksi teksti-tv:n kautta välitettävässä tekstityksessä, jossa on erittäin rajoittunut merkkivalikoima.
Nykyään elokuvia ja televisio-ohjelmia katsellaan yhä enenevässä määrin myös tietokoneella. Siihen soveltuvia tekstitysjärjestelmiä on useita, ja kulloinkin käytettävän järjestelmän valinta riippuu katseluun käytettävästä tietokoneohjelmasta. Yleisin menetelmä on, että itse elokuva ja sen tekstit ovat erillisissä tiedostoissa, jotka katseluun käytettävä ohjelma yhdistää.
Tekstityksen rajoitukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tekstitys on hankalaa työtä, jota rajoittavat useat seikat:
- Tekstirivien kirjoittaminen vie hieman aikaa, ja livelähetysten reaaliaikainen tekstittäminen voi onnistua käytännössä vain pienellä viiveellä.
- Kun elokuva tekstitetään, kääntäjä saa dialogin joko tekstimuodossa tai ääninauhalla. Dialogin perusteella kääntäjä luo tekstitykset joko manuaalisesti tai tietokoneen avulla. Tekstityksen pitää ilmestyä ruudulle alkuperäisen dialogin tahdissa, mutta katsojalle täytyy kuitenkin jäädä tarpeeksi aikaa lukea tekstitykset.
Tekstityksessä noudatetaan yleensä paria perussääntöä:
- Rivin lukemiseen tarvitaan kolme sekuntia.
- Yksittäisen tekstin pitää mahtua kahdelle riville.
- Rivillä saa olla korkeintaan 37 merkkiä.
Toisinaan (varsinkin DVD:llä) riville mahtuu 39 merkkiä. Ääriraja lienee lukunopeuden vuoksi 42–45 kirjaimen välillä.
Tästä syystä kääntäjä joutuu yleensä lyhentämään alkuperäistä dialogia huomattavasti, jolloin kaikki merkitysvivahteet eivät ole enää luettavissa.
Tekstitys käytäntönä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ainakin seuraavissa maissa useimmat vieraskieliset elokuvat ja televisio-ohjelmat (poikkeuksena lapsille tarkoitetut ohjelmat) tekstitetään eikä dubata:
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Ivarsson, Jan: A short technical history of subtitles in Europe transedit.se. 17.11.2004. Arkistoitu 29.3.2017. Viitattu 29.8.2012.
- ↑ Pajunen, Irmeli: TV-kääntämisen ammatillistuminen. Tarkastelun kohteena Suomen television pioneeriajan kääntäjät. (Pro gradu -tutkielma) Tampereen yliopisto, 1998. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.8.2012). (Arkistoitu – Internet Archive)
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Dwyer, Tessa: Speaking in Subtitles : Revaluing Screen Translation. Edinburgh University Press, 2017. ISBN 978-1-4744-1094-6.
- Vertanen, Esko: ”Ruututeksti tiedon ja tunteiden tulkkina”, Alussa oli käännös, s. 131–153. (Toimittaneet Riitta Oittinen ja Pirjo Mäkinen) Tampere: Tampereen yliopistopaino, 2001. ISBN 951-44-5090-6
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]